31. Yllätyksiä, yllätyksiä

Seuraavana päivänä Ainon ennätettyä kolusta kotiin, pyytää Eelis tätä istumaan hänen ja Ennin kanssa olohuoneeseen.
"Meillä olisi sulle vähän kerrottavaa", Eelis selittää. Aino yrittää parhaansa mukaan esittää yllättynyttä, vaikka hän osasikin odottaa tätä.

"Sähän tiedät, että me ollaan oltu Ennin kanssa yhdessä jo aika monta vuotta", Eelis aloittaa.
"Älä vaan sano, että te meette naimisiin?" Aino kauhistuu.
"Ei sentään isäsi ole polvistunut", Enni hymähtää. Aino on havaitsevinaan Ennin äänessä katkeruutta, ehkä hän haluaisikin naimisiin, mutta Aino on helpottunut. Tosin, nyt hänellä ei ole aavistustakaan, mistä Eelis haluaisi puhua.

"Okei ehkä mä sanon tän vaan suoraan, sä oot jo iso ihminen. Me saadaan Ennin kanssa vauva!" Eelis pudottaa pommin.

"Te saatte minkä?" Aino kauhistuu.
"Vauvan, pienen kakkaavan ja itkevän nyytin Aino", Enni huokaa.

"Kyllä mä nyt sen tiedän, mitä vauvat on", Aino äyskäisee.
"Eihän tää suhun niin vaikuta tietenkään, mehän vauvaa hoidetaan, mutta voithan sä joskus varman vahtia sitä, jos me mennään Ennin kanssa jonnekin", Eelis selittää.
"Älä kuvittelekaan, että mä koskisin johonkin, joka on tullut ulos tosta!" Aino tiuskaisee ja ryntää huoneeseensa.
"Aino! Aino odota!" Eelis huutaa tytön perään, mutta turhaan. Ovi paiskautuu kiinni.

"Sehän meni hienosti. Aino vihaa mua, Aino ihan tosissaan vihaa mua", Enni huokaa.
"Eikä vihaa, Aino tarvitsee nyt vaan vähän omaa aikaa ajatella tätä", Eelis puolustaa tytärtään.

"Kuulithan sä itekin, mitä Aino sanoi. Ei se kuulostanut siltä, että olisin kovin pidetty", Enni huokaa.
"Nojoo. Mutta kyllä Aino tottuu. Se on kuin äitinsä, pippurinen, mutta hyväsydäminen", Eelis hymähtää. Hän todella haluaisi uskoa sanojaan, mutta epäilee niitä itse ehkä Enniäkin enemmän. Hän tunsi Leahin hyvin, eikä hän antanut vanhemmilleen lainkaan periksi.

Aino istuu huoneessaan. Hän ei oikeastaan osaa edes nimetä tunnetta, jota hän tällä hetkellä tuntee. Se on vihaa, ärsytystä, mutta myös kateutta ja epätietoisuutta. Hän on ollut aina isänsä silmäterä, suurin rakkauden kohde. Nyt asia tulisi muuttumaan. Entä, jos Eelis ei enää rakastaisikaan häntä yhtä paljon?

Kaikkien riitojen aikana Aino elätteli myös toiveitaan parin kyllästymisestä toisiinsa. Nyt niin tuskin kävisi ainakaan niin helposti, lapsi yhdistäisi heitä eron jälkeenkin. Enni ei ole katoamassa Ainon elämästä. Pieni kyynel tipahtaa Ainon poskelle. Hän päättää soittaa Minealle.

Aino kertoo koko tapahtuman Minealle puhelimessa. Lopetettuaan kertomuksen, puhelimen toisessa päässä on ihan hiljaista, kunnes Minea sanoo:
- Tuu Aino tänne, sä tarvitset nyt piristystä.
Aino myöntyy ja sulkee puhelun, Minea on aivan oikeassa.

"Meen Minealle!" Aino huhuilee ovensuusta eikä jää odottamaan Ennin tai Eeliksen vastausta, sillä se ei kuitenkaan muuttaisi hänen päätöstään. Viis kotiaresteista.

Toisin kuin Leon, Minea asuu paljon lähempänä. Silti Aino päättää kulkea matkan pyörällä kävelyn sijaan, mitä nopeammin perillä, sitä parempi.

Aino valittaa Ennistä ja Minea yrittää piristää Ainoa kertomalla Ennin kauneuden rupistumisesta synnytyksen ja yöherätysten myötä.
"Muistatko sä munkin äidin, kun se sai Maxin?" Minea nauraa.
"Toivottavasti Ennistäkin tulisi yhtä väsynyt", Aino naurahtaa.
"Ja ryppyinen", Minea muistaa lisätä.
"Ollaanko me nyt vähän ilkeitä", Aino pysähtyy miettimään.

"Okei puhutaan vaikka jostain muusta. Arvaa mitä mä kuulin tänään ruokalassa", Minea arvuuttelee.
"No en, kerro heti", Aino vaatii.
"Henri erosi siitä sen kammottavasta tyttöystävästään", Minea kertoo.

"Eikä, oikeesti?" Aino hämmentyy.
"Joo o, voitko kuvitella, että se pissis jäi nyt ilman poikaystävää, jolla leuhkia", Minea vastaa ja purskahtaa nauruun. Ainokin yhtyy nauruun. Samalla hän tuntee kummallista helpotusta. Aino on ollut salaa ihastunut Henriin jo pitkään. Henri on tyttöjä vuoden vanhempi ja Ainon mielestä valloittavan suloinen.

"Kiitos Minea, mulla on jo parempi mieli. Pitää varmaan lähteä takaisin kotiin", Aino hymähtää ja halaa tiukasti parasta ystäväänsä.
"Joo ja jutellaan vielä illalla koneella", Minea naurahtaa.

Polkiessaan kotiin Aino miettii  Henriä. Uskaltaisiko hän vihdoin tehdä seuraavan siirron ja tutustua poikaan? Toisaalta, hän on Henrille tällä hetkellä täysin näkymätön, joten mahdollisuudet poikaan ovat käytännössä olemattomat. Aino turhauttaa. Sitäpaitsi, jos hän nyt onnistuisikin saamaan Henrin huomion, se tarkoittaisi varmasti hankaluuksia koulussa. Siiri - Henrin nykyinen ex-tyttöystävä - on koulun prinsessa ja osaa tehdä muiden olon todella tukalaksi halutessaan.

Aino ei ole perheen ainut, jolla kaikki ei mene aivan mallikkaasti. Perheen uusin tulokas pistää Ennin tiukille ja nainen viettääkin enemmän aikaa vessassa kuin olohuoneen sohvalla, joka sentään on Ennin suosikkipaikka kotona. Hän on joutunut jättäytymään jopa sairaslomalle töistä pahoinvointinsa vuoksi, joka taas tarkoittaa, että hän todella on aina kotona.

Eräänä päivänä Aino päättää pistäytyä koulun jälkeen läheiseen puistoon. Tyhjyyttään huutavalla leikkikentällä Aino ei voi vastustaa kiusausta ja hypähtää keinuun potkaisten maasta kovat vauhdit. Aivan arvaamatta keinuille saapuu myös poika, jonka hiukset ovat lähes valkoiset ja iho kuin suklaata.

Tulija on Henri. Aino ei voi sille mitään, mutta perhoset alkavat lennellä hänen vatsassaan. Henri ja Siiri todella erosivat, kuten Minea oli kuullut ja poika vaelteli nyt aivan vapaana pitkin puistoa. Aino ravistaa hieman päätänsä, mitä ihmettä hän oikein ajattelee.

Aino hypähtää keinusta ja aikoo lähteä kotiin, kun Henri äkkiä avaa suunsa:
"Moi Aino". Pojan tummansiniset silmät tutkailevat Ainoa tarkkaavaisina. Ainosta tuntuu, että tämän sydän jättäisi lyönnin välistä, kun hän vastaa pojan tervehdykseen ja kävelee lähemmäs.

"Öh, mistä sä tiedät mun nimen?" Aino kysyy hämmentyneenä, kun ei keksi muutakaan sanottavaa.

"No sanotaanko vaikka, että saatoin kysyä sen sun kaveriltasi. Minnaltako se nyt oli", Henri myöntää.
"Ai tunnetko sä Minean?", Aino hämmästyy.
"Ei en tunne, mutta helppo sun nimeä oli kysyä silti. Onko sillä jotain väliä, mistä mä sun nimen tiedän?"
"Ei ole, luulin vaan olevani näkymätön".

"Te naiset ootte kyllä outoja, miten sua muka ei voisi olla huomaamatta", Henri naurahtaa.
"No onhan mulla siniset hiukset.." Aino myöntää.

"Oikeastaan yritin sanoa, että sä oot tosi kaunis", Henri tokaisee ja Aino tuntee jalkojensa muuttuvan spagetiksi.
"Ai", Aino vastaa hämmentyneenä, hän ei saa sanoja suustaan ja punastuu oitis.
"Yleensä sanotaan kiitos", Henri nauraa.

"Sä.. kun mä.. eiku", Aino takeltelee.
"Sä oot oudompi kuin luulinkaan", Henri hymähtää.

"Älä yhtään.. mä vaan..", Aino sopertaa. Mikä ihme hänen kieltänäsä oikein vaivaa! Ainoa turhaannuttaa, yleensä hän on sanavalmis eikä änkytä ja joudu lukkoon. Henri on näköjään poikkeus.

"Hei ota nyt iisisti, en mä sua syö. Oot vaikuttanut mielenkiintoiselta, mutta tää käy jo hankalaksi, ethän sä saa sanaa suustasi", Henri vitsailee jo.

"Älä viitsi olla noin koppava. Mä en ole tottunut, että tuntemattomat pahemmin tulee juttelemaan, joten joo, mun sanat meni sekaisin", Aino pinnistelee saadakseen järkeviä lauseita ulos suustaan. Oikeastaan hän hämmentyy onnistuessaan siinä edes jotenkin.

"Okei okei, rauhotu. Lähde sit mun kanssa treffeille", Henri pyytää.
"Mä? Mutta enhän mä..", Aino takeltelee taas.
"Hah! Eikö susta ole siihen?" Henri naljailee.

"Hyvä on, mennään sitten", Aino tokaisee ja yrittää kuulostaa välinpitämättömältä. Oikeasti hän on pakahtua innostuksesta, mutta ei halua vaikuttaa miltään pikkutytöltä, jonka suurin unelma on juuri toteutunut.
"Sunnuntaina, illalla, lähdepuistossa", Henri tokaisee ja kääntyy kannoillaan. Aino jää hölmistyneenä seisomaan leikkikentälle eikä ole vieläkään varma, näkeekö hän unta. Niinpä hän nipistää itseään - ja se sattuu.

Seuraavana sunnuntaina Aino kävelee jalat tutisten puistoon ja näkee jo kaukaa Henrin valkoisten hiusten hohtavan suihkulähteellä. Hän yrittää kävellä mahdollisimman rennosti pojan luokse, joka kaappaa tämän oitis tiukkaan halaukseen.
"Mä luulin että sä jänistät", Henri kuiskaa kesken halauksen.
"Mä luulin sun vitsailleen", Aino myöntää.

"Mä en vitsaillut, mä pyysin sua ihan tosissani. Mutta jos tää on sulle vitsi, voit sä lähteä kotiinkin", Henri hämmentyy ja vetäytyy tytöstä kauemmas.
"Ei tää mulle ole vitsi. Jäädään vaan", Aino huokaa.

Pari istuu viileälle kivetykselle juttelemaan. Aino yllättyy, miten fiksu Henri oikeastaan onkaan. Hän myöntää ihastuneensa vain Henrin ulkonäköön, eihän hän muusta tiennyt tuntematta poikaa lainkaan. Nyt hän alkaa kiintyä poikaan vain yhä enemmän. Aino on tottunut liikkumaan Leonin ja Minean kanssa, joista kummallakaan ei järki päätä pakota.

Aino laskee vaivihkaa kätensä Henrin kädelle yrittäen saada sen vaikuttamaan vahingolta. Hän tuntee, kuinka Henri säpsähtää hänen kosketustaan.

"Hups", Aino naurahtaa hieman.
"Ei se haittaa, mä vaan yllätyin. Tuu tänne", Henri kuiskaa ja hymyilee Ainolle.

Aino hivuttautuu lähemmäs Henriä.
"Katso, tähdet alkaa jo näkyä, kello on paljon", Aino huokaa.
"Mulla ei ole ainakaan kiire minnekään", Henri hymähtää.
"Ei mullakaan", Aino toteaa, vaikka miettiikin isänsä jo odottavan häntä pian kotiin.

"Mulla on ollut mukava ilta", Henri toteaa.
"Niin mullakin, vaikka luulin ettei tästä tulisi mitään", Aino myöntää. Henri kumartuu kohti Ainoa ja kuiskaa tämän korvaan:
"Varo etten mä pussaa sua".

"Hävytön", Aino naurahtaa. Hänen sydämensä lyö tiheästi ja hän voisi vaikka heti kapsahtaa tuon pojan kaulaan. Oikeastaan tilanne on todella outo, Aino ei koskaan ole ollut poikien suosiossa, vaikka tietää ettei näytäkään tyhmemmältä.
"Olisko se niin hävytöntä", Henri hymähtää varovaisesti.

Henri vetää Ainon lähemmäs itseään ja kietoo kätensä tytön ympärille. Tytön sydän läpättää omaa tahtiaan. Ainon hiukset tuoksuvat piparmintulta, eikä Henri voi olla nuuhkimasta niitä.

Aino vilkaisee varovaisesti Henriä, poika näyttää olevan omissa ajatuksissaan.
"Mitä sä mietit?" Aino kysyy varoen.
"Sua, miten mukavaa mulla on olla juuri nyt", Henri vastaa yllättäen.

Enää sen kummempia miettimättä Aino kääntyy ja painaa huulensa Henrin huulille. Suudelma on lyhyt, pehmeä ja hellä. Se maistuu kirsikalta.

Pari luulee jakavansa hetken kahdestaan, mutta joku tarkkailee heitä läheisestä pensaikosta. Tuo joku puristaa kätensä nyrkkiin ja lämmin kyynel valahtaa tämän poskelle. Hampaat kirskahtavat ja painautuu matalaksi, jotta ei varmasti jää kiinni.
Aino hyvästelee Henrin ja pari lähtee kävelemään eri suuntiin. Pusikoissa ollut hiipii yön pimeydessä kenenkään huomaamatta valitsemaansa suuntaan.


~
Huh, pahoittelen aikahyppyjä. Myönnän olleeni liian laiska kuvaamaan ja osa kuvista on liian tylsiä osaan, joten siksi tämä pomppii. 

Mutta kuka onkaan tuo pusikoissa lymyilevä...